 KURKISTUS KULISSIEN TAAKSE |
Bret Easton Ellisin "Amerikan Psyko" on mahdollisesti viime vuosikymmenen kiistellyin ja kuumimman keskustelun herättänyt romaani. Otsikon henkilöitymä, varakas Manhattanilainen "perusmies" nimeltä Patrick Bateman, joka tyydyttää pimeimmät halunsa – tai ainakin uskoo niin tekevänsä – järkytti lukijoita (ja kirjan alkuperäistä kustantajaa) jotka ottivat Batemanin teot kirjaimellisesti. Jo ennen julkaisuaan, ja varsinkin sen jälkeen, kirja nostatti kiihkeitä protesteja selkeän väkivaltaisuutensa ja harvinaisen synkän sävynsä johdosta, ja sekä kirja että sen kirjoittaja joutuivat kiivaan kritiikin kohteiksi.
Mutta Amerikan Psykolla oli myös puolustajansa. The New York Timesin Christopher Lehmann-Haupt totesi: "On kuin Amerikan Psyko olisi palauttanut meidät aikaan, jolloin kirjat vielä olivat kuolemanvakava asia, eivätkä vain jotain muuta ajateltavaa lennolla JFK:stä LAX:iin." Lehmann-Haupt onnistui myös ehkä parhaiten välittämään kirjan olennaisimman sisällön kuvatessaan sen päähenkilöä: "Patrick Bateman elää moraalisesti rappeutuneessa maailmassa, jossa vaatteet ovat ihoa arvokkaampia, tavarat luita kalliimpia ja ihmissielua etsitään veitsillä, kirveillä ja porilla."
Hyvin harvan romaanin hahmo on kuvannut aikaansa yhtä häiriintyneenä henkilöitymänä. Siinä missä Frankenstein aikoinaan kuvasi oman aikansa hirviötä, Amerikan Psyko esittelee meille 1900-luvun lopun hirviön. Kirja piirtää karmivan ja hyytävän kuvan nykyaikaisesta kaupunkielämästä tarkastellessaan sitä sarjamurhaajan silmin, päästäen lukijan sisälle tämän ajatusmaailmaan ja auttaen ymmärtämään tämän motiivit. Mutta sekä kirja että elokuva tarjoaa lukijoilleen ja elokuvissa kävijöille pienen pakomahdollisuuden silpomisesta.
Sitä mukaa kun kertomus etenee, Batemanin teot (ja hänen omat havaintonsa niistä) kasvavat niin äärettömiksi, eeppisiksi niin puitteiltaan kuin määrältäänkin, että yleisö joutuu miettimään niiden olemassaoloa oikeassa maailmassa. Voisiko tämä – edes osittain – olla ahneuden, halujen ja kateuden aiheuttama fantasia, joka viedäänkin järjettömyyksiin?
Patrick Bateman on päällepäin täydellinen – viimeistä yksityiskohtaa myöten viimeistelty yksilö, jolla on kaikki "maailmanomistajan" varusteet merkkivaatteista merkkikosmetiikkaan – kuten kaikki muutkin hänen ympärillään. Hän haluaa epätoivoisesti kuulua joukkoon. Mutta mitä enemmän hän yrittää kopioida kaikkia muita Wall Streetiläisiä, sitä kasvottomaksi hän tulee ja sitä vähemmän hän kykenee hallitsemaan karmeita halujaan, jotka - ironista kyllä - saavat hänet tuntemaan itsensä yksilölliseksi. Bateman on yhdenmukaisuuden perikuva amoraalisessa yhteiskunnassa, johon sopeutuminen on yhtä kuin olla amoraalinen.
Patrick Batemanin hahmo tuntui osuvan harvinaisen rajusti kulttuurilliseen hermoon – paljon rajummin kuin kuvitteelliset rikolliset yleensä. Hänen selittämätön verenjanonsa oli sidonnainen hänen himoonsa omistaa tavaroita - materialistiseen fetisismiin joka sisälsi hyvin tunnetut brändit, merkkituotteet ja paikat - ja se tuntui miltei yhtä kaamealta kuin hänen rikoksensa. Heltymättömyydellään hän muistuttaa meitä kulttuurimme kyltymättömästä ahneudesta 80-luvun lopun kulutusjuhlan aikana. Katsoja yhdistetään Batemanin painajaismaiseen maailmaan itse aikoinaan käyttämiensä vaatteiden ja omistamiensa tavaroiden kautta, liittäen jokaisen tutun trendin ja palvotun tähden tähän moraalisesti romahtaneeseen murhaajaan. Amerikan Psyko muistuttaa meitä ehkä liikaa omasta elämästämme – mutta miten kauniisti koristeltu elämä se olikaan!
Nyt, miltei vuosikymmen kirjan julkaisun jälkeen, hyötyen ajan suomasta etäisyydestä ja tavasta katsoa asioita, Amerikan Psykon provokatiivinen yhteiskunnan herjaaminen voidaan arvioida uudelleen ja sitä voidaan arvostaa. Uudelta vuosituhannelta katsellessamme ymmärrämme, että tämä tarina toimii metamorfisesti ja ettei sen sisältö ole niin tunteellisesti ladattu ja kirjaimellinen kuin miltä se aikoinaan tuntui. Sitä voidaan viimein lähestyä – juuri sellaisena loistavana sosiaalisena satiirina kuin mitä se todellisuudessa on.
Antamatta Amerikan Psykon aiheuttaman kiistelyn häiritä itseään, ohjaaja/käsikirjoittaja Mary Harron tarkasteli tarinaa väkivaltaisuuden takana, ja tunnisti voimassaolevan kuvauksen kulttuuristamme. Hän näki myös, että kuluneet vuodet olivat luoneet mahdollisuuden tarkastella materiaalia uudelta näkökantilta. Ohjaaja kertoo: "Kun sekä kyseessä olevaa ajanjaksoa että kirjaa tarkastelee vuosikymmenen etäisyydeltä, American Psykosta hahmottuu loistava yhteiskunnallinen satiiri ja kauhistuttava kuva 1980-luvusta. Kirja kuvaa sen ajan järjettömyyden paremmin kuin mikään muu."
Harronin ja Guinevere Turnerin käsissä tarinasta muotoutui käsikirjoitus, jota Harron kuvaa: "se on ennemminkin opettavainen kuin realistinen draama, koska kirjaimellisesti ajateltuna Bateman ei olisi koskaan selvinnyt jäämättä kiinni. Mutta juuri se onkin kirjan – ja elokuvan – perusidea, joka saattoi aikoinaan hukkua kaiken kiistelyn keskellä. Tosiasia on, että kukaan ei epäile Batemania hirviöksi, sillä hänen ulkoinen olemuksensa sopii niin täydellisesti sosiaaliseen ympäristöönsä. Amerikan Psyko ei ole elokuva, joka yrittää kertoa jotain – emme saarnaa – mutta toivomme elokuvan paljastavan jotakin yhteiskunnastamme."
Lopputulos on arvosteleva yhteiskunnallinen kertomus jonka aikaansa kuvaavana mittapuuna kuvaamaan käytetään rikollista. Valkokankaalla Christian Balen erilainen, häiriintynyt ja edellä käyvä tulkinta Batemanista on verrattavissa Peter Lorren rooliin karmivan pateettisena ja ahdistavana murhaajana Fritz Langin klassikossa M, Joseph Cottonin tyylikkääseen ja keinotekoisen charmikkaaseen rooliin Hitchcockin Epäilyksen varjossa tai onnellisen amoraaliseen Malcolm McDowelliin Kubrickin Kellopeliappelsiinissa.
Harronin lähestymistavan avain alkuperäismateriaalin luontaiseen väkivaltaan on maltillisuus – harvat Amerikan Psykon kohtaukset ovat yhtä havainnollisia kuin yleensä lapsilta kielletyissä Hollywood-elokuvissa. Silti Harronin taidokas visuaalisuuden käyttö kielikuvissa ja rinnakkuuksissa antaa elokuvalle terävän otteen. Harron lisää: "Joskus teimme äkillisen täyskäännöksen koomisesta kohtauksesta hyvin järkyttävään. Halusin väkivallan olevan häiriintynyttä lukuun ottamatta Paul Allenin murhaa, joka oli ennemminkin mustaa komediaa. Tämä johtuen siitä, että Paul on kuin Batemanin kaksoisolento. Se on koomista, sillä Bateman ikään kuin tappaa itsensä samalla kuin hän jaksaa olla hyvin huolestunut siitä, ettei sotkisi samalla asuntoaan. Muiden murhien on tarkoitus olla järkyttäviä; niitä ei tehty huvin vuoksi, vaan haimme puhdasta kauhua. Halusin varmistaa, etteivät Batemanin uhrit olleet anonyymejä, vaan opimme tuntemaan heidät tarpeeksi hyvin tunteaksemme myötätuntoa – erityisesti prostituoitua Christietä kohtaan."
Vaikka Amerikan Psyko on tietyn ajanjakson (tosin "ei-niinkään-kaukaisen-menneisyyden") kuvaus, on siinä tietty nykyaikainen kaje, ja kuten edeltäjänsä se tavoittelee ajattomuutta. Harron kertoo: "Kun vuonna 1996 harkitsin elokuvan tekemistä ensimmäisen, ajattelin sen olevan kuvaus tietystä ajanjaksosta, sillä tuolloin tunsimme sen ajan olleen ja menneen. Mutta huomasinkin, että tämän päivän pörssimarkkinat ovatkin villimmät kuin koskaan ja ihmiset ovat jälleen kulutusjuhlan kierteessä. Se ei vain ole yhtä häpeämätöntä kuin kymmenen vuotta sitten.
Kaikki meni 80-luvulla yli äyräiden. Miettikää vaikkapa Christian Lacroixia ja sitä tosiasiaa, että ruokalistalta löytyi ’köyhät ritarit’ jotka oli täytetty kaviaarilla. Tänään raha on taas in ja vaikka sitä kulutetaankin vähemmän räikeästi kuin kymmenen vuotta sitten, ihmiset suhtautuvat silti yhtä välinpitämättömästi huonompiosaisten ahdinkoon."
Kun kirjan pahamaineisuus juonsi juurensa sen tyylistä kuvailla väkivaltaa, on elokuvalla taas hieman toinen suunta. Saadakseen esiin tarinan satiirisen olemuksen, Harron ja Turner supistivat alkuperäistä tarinaa ja valitsivat keskeiset, humoristiset hetket roolihahmojen käyttäytymisessä säilyttäen pääpiirteet Ellisin loistavasta ja erittäin hauskasta tavasta kuvailla keskustelua. Lisäksi, kaikkein väkivaltaisimpia kohtauksia ei näytetä kuvassa. Turner kertoo: "Tiesimme alun alkaen, että jos lähtisimme väärille jäljille, käsikirjoituksesta muotoutuisi häikäilemätön B–elokuva. Se oli viimeinen asia, mitä halusimme. Sen sijaan se, mitä ei näytetä on itse asiassa paljon pelottavampaa." Harronin tuotantosuunnittelija Gideon Ponte kuvailee lähestymistapaa yksinkertaisesti: "Vähän on paljon. Lähestymme aihetta minimaalisesti, luottaen muutamaan karmivaan yksityiskohtaan siellä täällä. Sen jälkeen kaikki on katsojan mielikuvituksen varassa."
Elokuvassa väkivalta on tarkoituksella vihjailevaa ja tyyliteltyä, sillä kun Bateman vähitellen antautuu pimeille haluilleen ja vajoaa yhä syvemmälle, hänen raivonsa riistäytyy käsistä ja hän alkaa menettää todellisuudentajunsa. Harron kertoo: "Elokuvan viimeinen kolmannes on epätodellisempi jopa siinä määrin, että emme enää ole varmoja siitä onko se mitä näemme tai se mitä jo olemme nähneet todellista vai pelkästään Batemanin aistiharhaa."
Eräs tällainen on kohtaus, jossa Bateman palaa Allenin asuntoon, jonka hän on muuttanut yksityiseksi ruumishuoneekseen, vain löytääkseen tyhjän, uudelleenmaalatun asunnon jota vartioi kylmä kiinteistönvälittäjärouva.
Onko kyseessä vitsi siitä, miten pitkälle joku on valmis menemään vain suojellakseen jonkin Manhattanin hienostokiinteistön mainetta? Vai oliko Allenin perhe löytänyt verilöylyn jäljet ja luulleet niiden olevan Paulin aikaansaannosta päättäen suojella tätä? Vai onko kiinteistönvälittäjä vain Batemanin kasvavan vainoharhaisuuden ruumiillistuma? Tappoiko Bateman sittenkään Allenia vai toivoiko hän vain epätoivoisesti tekevänsä niin?
Elokuvan kolmas osuus – missä Bateman tuntuu toivovan jäävänsä kiinni, räjäyttelee autoja, vastaanottaa pahaenteisiä ohjeita pankkiautomaatilta ja ajautuu aivan hornan kuilun partaalle – on täynnä hämärää moniselitteisyyttä jonka luulisi herättävän keskustelua pitkään elokuvan lopputekstien jälkeen. Mutta vasta ex-presidentti Ronald Reaganin ikoninen ääni on se, mikä palauttaa Amerikan Psykon vakaasti takaisin yhteiskunnallisen satiirin maailmaan. Elokuvan värisyttävimpiä ja huvittavimpia hetkiä on nimenomaan kuulla jälleen tämä tuttu ääni, jota ei olla kuultu niin pitkään aikaan, ja tarttua hänen sanojensa epätodelliseen luonteeseen.
Ajatus Amerikan Psykon tuomisesta valkokankaalle syntyi tuottaja Edward R. Pressmanin lukiessa kirjaa kesällä 1992. Samaan aikaan Los Angelesin mellakat puhkesivat. Pressman muistelee: " televisiossa näytettiin kuinka köyhät ihmiset ryöstelivät ja ryntäilivät kaduilla. Samaan aikaan luin kirjaa joka käsitteli hyvinvointia ja ihmisiä jotka olivat omaisuuden riivaamia. Kontrasti teki minuun vaikutuksen."
Seuraavina kuukausina Lontoon taidekauppiaat supattelivat kirjasta, minkä johdosta myös tuottaja Chris Hanley kuuli siitä. Pressman esittelikin kirjaa Cannesin elokuvafestivaaleilla yhdessä kumppaninsa Christian Halsey Salomonin ja Hanleyn kanssa. Hanley muistaa haltioituneensa kohtaukseen missä Bateman murhaa Paul Allenin kirveellä ("Tästä tulisi hauskaa," hän muistaa ajatelleensa.) Seuraavana talvena hän näki Harronin elokuvan "I Shot Andy Warhol", ja oli otettu tämän taidoista kuvata tietyn ajanjakson tunnelma ja yksityiskohdat. Entisenä taidekauppiaana Hanley oli tuntenut Warholin ja piti Jared Harrisin luomaa kuvaa Harronin ohjauksen alla täydellisenä. "Kuulin Maryn tehneen 80-luvulla dokumentteja ja ajattelin hänen olevan täydellinen valinta ohjaamaan American Psykon", Hanley kertoo.
Samana keväänä Harron tapasi Pressmanin ja Hanleyn New Yorkissa keskustellakseen käsikirjoituksesta. Ennen Harronin mukaantuloa käsikirjoituksesta oli jo tehty kolme luonnosta ilman toivottua lopputulosta. Harron halusi yrittää uutta versiota yhteistyössä käsikirjoittajakumppaninsa Guinevere Turnerin kanssa, joka oli avustanut tätä jo erään toisen käsikirjoituksen kanssa. Hanley kommentoi: "Maryn ja Guinin versio oli maailman paras mahdollinen."
Kirja oli jo aiheuttanut paljon ristiriitaa lähinnä väkivaltaisuutensa vuoksi. Kustantamo Simon & Schuster olivat alunperin allekirjoittaneet kirjasta sopimuksen, mutta hämmästyttivät kustantamomaailmaa kieltäytymällä julkaisemasta käsikirjoitusta jonka saivat Ellisiltä. Sen poimi lopulta Vintage Books, osa Random House Inc.iä. Kirjan kuvaus naisiin kohdistuvasta väkivallasta oli pian Los Angelesin naisasiain-organisaatioiden protestien kohteena. Kirjakauppiaat vastasivat varovasti; kunnioittaen kirjailijan sananvapautta he suostuivat myymään kirjaa, mutta he eivät pitäneet sitä kuitenkaan näkyvillä huomiota herättävästi.
Protestoijat takertuivat tosiasiaan, että suuri osa Batemanin vihasta kohdistui naisiin. Harron ja Turner kuitenkin painottavat, että he yllättyivät siitä miten epä-sovinistinen teos Amerikan Psyko on. Harron selittää: "Meillä molemmilla on taipumus tuntea myötätuntoa naisia kohtaan, ja tässä tarinassa ainoat sympaattiset henkilöt ovat naisia. Se kiinnosti meitä. Lisäksi, tosiasia on, että Bateman ja hänen ystävänsä eivät todellakaan ole ihailtavia. Vaikka hän onkin "ihanne" - niin täydellinen macho, nuori leijona, aikamme miesihanne, ettei kukaan huomaa että hän onkin psykoottinen. Hän vie kulttuurimme pakkomielteet aivan uuteen sfääriin. Kun valtaosa näistä nuorista miehistä halveksuu köyhiä, Bateman tappaa heitä. Kun muut pelkäävät kilpailijoitaan, Bateman tappaa omansa. Kun taas muut kohtelevat naisia halveksuvasti, hän tappaa heidät.
Turner painottaa: "Pidän Amerikan Psykoa hyvin feministisenä. Monet yleistävät, että jos päähenkilö on naisvihaaja, niin myös tarina on sitä. Minusta oli selvää, että jotain muuta tapahtuu kaiken kauhukuvan takana. Kirja todistaa muun muassa, miten 80-luvun kohtuuttomuus näkyi kieroutuneissa ihmissuhteissa, ei ainoastaan miesten ja naisten välillä, vaan myös miesten kesken. Huumorin löytää juuri sieltä – toisiinsa turhautuneesti keskittyneihin riikinkukkoihin keskittyvästä pilanteosta. Lopputulos on kukkoilua ja naisvihaa syyllistävä."
Turner näki käsikirjoituksen mahdollisuutena toteuttaa monimutkainen juoni usealla tasolla, mutta hän myöntää myös: "siinä löytyy aineksia lempi lajityypistäni – ’hauskasta kauhuelokuvasta’. Niitä löytää niin harvoin ja ne ovat vielä harvemmin hyvin tehtyjä." Harron vertaa jopa Batemania Frankensteiniin tai kaksoiselämää viettävään vampyyriin. Hän kertoo: "Batemankin on jonkin asteen hirviö, mutta tällä kertaa rumuus löytyy sisäpuolelta. Hän ei kykene tuntemaan mitään inhimillistä, vaan on syntynyt tunnevammaisena. Eli edessämme on tämä lahjakas olento, joka leikkii inhimillistä yrittäen ’mennä täydestä’ normaalina ihmisenä, silti koko ajan vaanien heidän keskellään. Se on klassinen hirviötarina, ja traagisuus on sama, sillä Bateman ei mahda itselleen mitään."
Käsikirjoittajat mainitsevat myös, että Bateman lähentelee inhimillisyyttä juuri siksi, ettei voi auttaa itseään – aivan kuten Tri Frankensteinin luoma otus. Turner kertoo: "Hänen on yksinkertaisesti pakko tehdä sitä mitä tekee. Hän jopa yrittää epätoivoisesti jäädä kiinni, sillä jos hänet leimattaisiin brutaalisuudestaan, hän saattaisi erottua kaikista muista. Mutta se ei toimi. Hän sulautuu joukkoon aina yhtä täydellisesti. Edes hänen oma asianajajansa ei muista kuka hän on."
Elokuvan tarina esittelee rohkean paljastavasti monta 80-luvulle tyypillistä teemaa; pakkomielteenomainen täydellisyyden tavoittelu, jopa kun se peittää sisäistä tyhjyyttä; amoraalisen mukavuuden vaatimisen mihin hintaan hyvänsä; kiihokkeiden halun, joka nostaa kynnystä loputtomiin: lisää huumeita, rahaa, seksiä, ääntä, väriä, toimintaa, ja tunteellinen eristäytyminen, joka ilmenee Batemanissa videoriippuvuutena ja hänen taustansa puuttumisena: hänellä ei ole perhettä eikä persoonallisuutta lukuun ottamatta hänen vaatteidensa merkkiä. Turner toteaa: "Bateman on ennemminkin ilmiö kuin persoona. Hän on ympäristönsä ruumiillistuma."
Vaikka päähenkilö on vertaus- ja perikuvallinen, Harron painottaa tämän luonnonmukaisuuden tärkeyttä käyttäen vähättelyä keinona satiirisuuden tehostamiseksi. Harronin ensimmäinen valinta Batemanin rooliin oli Christian Bale ; 26-vuotias brittinäyttelijä, joka oli tarpeeksi hauskannäköinen sopimaan aikakauden ihanteisiin, mutta jolla oli lisäksi henkistä syvyyttä, teknisesti riittävät näyttelijänlahjat ja kokemusta viedä läpi tämä vaativa rooli. Bale valmistautui kuukausia, ensin fyysisesti tiukan dieetin ja kunto-ohjelman avulla ja sitten puheterapeutin kanssa oppiakseen oikean, konservatiivisen tyylikkään Wall-Street -aksentin. Harron kertoo: "Christian teki töitä niin ankarasti, että hän saapui paikalle ensimmäisenä kuvauspäivänä roolinsa täysin ymmärtäneenä, ja miltei kaikki yksityiskohdat valmistelleena. Häntä ei juurikaan tarvinnut ohjata. Kutsuimme häntä kuvauspaikalla näyttelijä-robotiksi, sillä hänen työskentelynsä oli virheetöntä eikä hän koskaan unohtanut vuorosanojaan."
Harron jatkaa: "Vaikka Bateman onkin elokuvan keskipiste, olin onnekas saadessani myös muihin rooleihin niin loistavan ryhmän näyttelijöitä: Willem Dafoe, joka on ihanan hämmentävä etsivä; Bill Sage, Josh Lucas, Matt Ross sekä Justin Theroux ryhmänä joiden kanssa Bateman hengailee; sekä Jared Leto hänen vastustajanaan Paul Allenina."
"Naisroolit olivat luonnollisesti ratkaisevan tärkeitä – halusin näyttelijättäriä, joilla oli syvyyttä ja lahjakkuutta loistaa ja jopa hallita yhteisiä kohtauksia Christianin kanssa.
Vaikka Batemanin kihlattu Evelyn (Reese Witherspoon) onkin jonkin asteen ylhäinen hirviö, ihailet hänen kykyään pompottaa Batemania. Samantha Mathis esittää huumetokkuraista Courtneyä, Batemanin rakastajatarta, liikuttavasti ja haavoittuvasti. Jeania esittävä Chloe Sevigny taas tuo rooliinsa viattomuutta ja inhimillisyyttä, ja yleisön onkin ehkä helpointa samaistua tähän Batemanin pomoonsa ihastuneeseen sihteeriin, sillä hänessä on normaaleja inhimillisiä tunteita tässä muuten kylmässä ja pinnallisessa maailmassa. Ja lopuksi, pidin todella paljon Cara Seymorista, joka esitti Christien, prostituoidun, roolin. Hän on loistava näyttelijä, joka kykenee ilmaisemaan kokonaisen draamanäytelmän pelkillä kasvon ilmeillä. Vaikka hänellä oli niukasti vuorosanoja, Christie luo elokuvaan jännitystä, sillä hän ymmärtää tismalleen millainen Bateman oikeasti on."
Harron palkkasi myös vaikuttavan tuotantotiimin antamaan elokuvalle hienovaraisen ja tyylitellyn ilmeen. Tavoite: luoda uudelleen 1980-luku olematta liian kirjaimellinen tai liian irvikuvallinen. Toimien periaatteella "mikään ei ole ihmeellisempää kuin oikea elämä", tuotantosuunnittelija Gideon Ponte ryhtyi mittavaan taustatutkimustyöhön. Hän kertoo: "Ainoa ongelma tämän elokuvan kuvauspaikkojen suunnittelussa oli, että tapahtumat sijoittuvat jonnekin menneen ajanjakson ja nykypäivän välille. Kukaan ei vielä keräile muistoesineitä 80-luvulta."
Sen lisäksi, että Ponte joutui haalimaan ikäloppuja VHS-nauhureita, Betakameroita ja alkuperäisiä Walkmaneja, hän ryhtyi yhteistyöhön taiteilijoiden kanssa, joiden menestys huipentui vasta 1980-luvulla, heidän joukossaan mm. Cindy Sherman, Ross Bleckner, Jeff Koons, Robert Longo sekä Richard Prince. Useisiin kohtauksiin lainattiin heidän taidettaan. Ponte kertoo: "Useat heidän töistään käsittelevät samoja idoita Amerikan Psykon kanssa. Lavastuksissa on himan keinotekoinen tunnelma sillä roolihahmot käyttävät sisustusarkkitehteja. Niistä aistii liioittelun ja yliajattelun. Roolihahmot ovat henkilöitä, jotka ovat maksaneet muille siitä keitä he ovat."
Monet kiinnittävät huomiota musiikkiin jota Bateman soittaa jysäytellen upouudessa CD-soittimessaan: Genesiksen "In Too Deep", Phil Collinsin "Susudio" ja Huey Lewis and the Newsin "Hip to Be Square" ovat kaikki osa sekavaa viitekehystä ja tuntuvat kajahtelevan Batemanin korvissa erittäin syvällisesti. Harron selittää: "Huomasin, että musiikki joka toimi elokuvassa parhaiten oli hyvin kiiltävää, iloista, nopeaa poppia joka kuvasti sen ajan henkeä; ’ole rikas, ole iloinen, pidä hauskaa’. Bateman näkee aikansa musiikin itsensä heijastuksena ja löytää siitä syvällisyyttä. Mutta hänen kauttaan kappaleet muuttuvatkin salakavalan uhkaaviksi sillä on selvää, että ne ovat inspiraation lähde hänen murhanvimmalleen. Tästä syystä mitä iloisempi kappale on, sitä paremmin se sopi tavoittelemaamme huumoriin. Oli kovin vaikeaa löytää juuri oikeat kappaleet, sillä paljon 80-luvun musiikista oli joko liian vaihtoehtoista tai liian teknoa. Ja kuten Bateman itsekin toteaa, jopa Huey Lewisin ’aikaiset biisit ovat liian Uutta aaltoa makuuni.’"
Lukuunottamatta 80-luvulta valittuja kappaleita, elokuvan soundtrack on tunnustetun säveltäjän, John Calen käsialaa. Harron kertoo: "Vastapainoksi kevyelle popille, John Cale lähti soulahtavalle, lähes surumieliselle linjalle. Säveltäjä, joka avusti myös leffan "I Shot Andy Warhol"in soundtrackissa, joutui säveltämään musiikkia joka ikään kuin soi Batemanin päässä. Esimerkiksi, musiikkia jouduttiin "Hollywoodilaistamaan" sopiakseen Batemanin epätodelliseen ja yliammuttuun välienselvittely –kohtaukseen. Tavallaan Bateman elää omaa elokuvaansa, erityisesti loppua kohden. Musiikin tuli kuvastaa Batemanin mielikuvitustarinaa."
Amerikan Psykon roolihahmot on sidottu myös vuoden 1987 muotiin, jonka pukusuunnittelija Isis Mussenden kuvailee: "paljon isompaa kuin nykypäivänä – valtavat olkatoppaukset, isot sangat, isot korvakorut ja kaulanauhat, ja vaatteet joihin kului valtavasti kangasta. Nyrkkisääntö on, että kun ajat ovat hyvät, se näkyy myös vaatteiden mittavuudessa."
Mussendenin haaste oli kolminkertainen; "Ensiksi, minun oli puvustajana tulkittava käsikirjoitus ja rakentaa vaatteilla roolihahmot. Vaatetus ei ainoastaan ilmaise luonnetta ja mielialaa visuaalisesti, se kertoo myös tarinan. Kun Bateman tuntee itsensä vahvaksi, pukee hän ylleen punaisen solmion ja paidan, jossa on voimakas raidoitus. Heikkoina hetkinään hänellä taas on päällään vaaleampi puku ja vähemmän imarteleva keltainen solmio."
Mussenden jatkaa: "Toiseksi, elokuva on hyvin erikoinen, sillä se käsittelee vääristeltyjä henkilökuvia. On kovin haastavaa tehdä näyttelijöistä saman näköisiä, ja silti yksilöllisiä. Ja lopulta, on tärkeää saada esille itsepintainen "tuttavilla pröystäily" joka löytyy kirjasta." Tätä varten hän sai lainaksi johtavien muotisuunnittelijoiden alkuperäisiä puvustoja 1980-luvulta. Liikekorttelien terävään, Soho-tyyliin käytettiin Vivienne Westwoodia, Gaultieria, Versacea ja Betsy Johnsonia, kun taas ajanjakson aasialaisvaikutteiseen suuntaukseen sopivat Issey Miyakin, Yohji Yamamoton sekä Kenzon luomukset.
Kaikista tärkeimmäksi vaatesuunnittelijaksi tuli kuitenkin Nino Cerruti, joka oli ja on edelleen yksi merkittävimmistä miesten (ja naistenkin) vaatesuunnittelijoista joka, kuten Bateman, tavoittelee tyylin huokuvan menestystä ja eleganssia poikkeamatta kuitenkaan liikaa. "He kaivoivat arkistoistaan muutamia malleja joita käytimme valmistaessamme 1980-luvun Cerrutti-malliston elokuvaa varten. He jopa valmistivat useita pukuja ja takkeja 80-luvun kankaista. Cerrutti ymmärtää todella mikä ero on pelkän kauniiden vaatteiden suunnittelun ja pukujen, jotka välittävät luonteenlaatua ja juonta, luomisen välillä. Heidän kanssaan oli ihanaa työskennellä."
Amerikan Psykoa suunnitellessaan, Harronilla oli mielessään Kubrickin ja Hitchcockin elokuvat, joiden tapahtumien ympäristö oli luotu yhtä kirkkaaksi ja selkeäksi kuin niiden juonet olivat synkät. "Rakastan Hitchcockin tyyliä saada elokuvat näyttämään entistä pahaenteisimmiltä käyttämällä kirkasta valoa ja aurinkoisia pintoja, ja Kubrickin käyttämää syvää tarkentamista joka antaa hänen elokuvilleen terävän ja levottoman ilmeen. Muistelin myös kuinka Polanski mm. elokuvissaan ’Rosemary’s Baby’ ja ’The Tenant’ sai asuntojen huoneet näyttämään yhtä uhkaavilta kuin elokuvan näyttelijät. Etsin kuvaustyyliä joka olisi ylitodellinen ja todella kirkas."
Harron löysi Andrzej Sekulasta, joka tunnetaan parhaiten yhteistyöstään Quentin Tarantinon kanssa, ihanteellisen ratkaisun vastaamaan kuvauksesta. Hänen tyylinsä ja periaatteensa: "saada elokuva mahdollisimman todentuntuiseksi ja kolmiulotteiseksi" sopivat Amerikan Psykoon täydellisesti. Sekula kertoo: "kun kuvaus on virheetöntä, terävää ja rakeetonta, lopputulos on enemmän kuin todellinen." Hän käytti kuvauksissa ainoastaan korkeatasoisimpia linssejä ja filmiä, kuvaten super 35mm filmille saavuttaakseen selkeyden jonka hän uskoo olevan erityisen tärkeä elokuville kuten Amerikan Psyko, jossa väkivallasta vihjataan useammin kuin sitä näytetään: "Laatu korostaa vaikutusta. Katsojan on paljon helpompaa samaistua.". Itse asiassa Sekulan tekniikka on kuin luotu tulkitsemaan Batemanin outoa sisäistä maailmaa.
Harron päättelee: "Amerikan Psykoa voi luonnehtia elokuvaksi täydellisistä pinnoista ja siitä, mitä niiden alla saattaa piillä. Bateman saattaa sisimmässään haluta kaiken loppuvan, mutta hänelle kaikki on yhtä suurta pakkomiellettä. Hän on kuin sarjamurhaaja elokuvassa ’M’, joka sanoo: ’Sinulla on mahdollisuus valita, mutta minä en voi itselleni mitään.’"
|
|
|
